"HULKSTER" valvoo

Vuosia sitten opintojen päätyttyä siirryin työelämän pariin. Ensimmäisinä päivinä into oli suuri ja luottamus omaan osaamiseen oli korkealla. Olihan työpaikkani rakennuksilla ja jo pienestä pitäen olin ollut isäni mukana "töissä" rakennuksilla. Paljon oli pienen pojan mieleen jäänyt, mutta kuten niin usein sain nytkin huomata, että pelkästään katsomalla ei asioita opita.

Ensimmäisenä työpäivänäni odotin, että saisin jonkin hienon ja hohdokkaan tehtävän. Olenhan ammattilainen. Vähintään timpurin tai mittamiehen hommahan minulle kuului. Vaan mitenkäs kävikään. Pojalle lyötiin lapio käteen ja sanottiin, että meneppäs kaivamaan tuota sadevesiviemärin ojaa, niin saadaan sekin kuntoon. No pohjalta sitä huipulle noustaan, joten ei muuta kuin lapio matkaan ja hommiin.

Siinä sitä sitten kökötettiin perustusten juurella lapio kourassa ja katseltiin, että eihän tuolla lapiolla mitään tee. Pienimmät kivet olivat nyrkin kokoisia ja suurimmat lähes pään kokoisia. Lapioi niitä sitten. Ei siin muuta kuin käsin kiviin kiinni ja kasalle kaivannon reunalle ja siitä sitten kottikärryillä tontin rajalle. Kun sitten masto näytti siltä, että lapiollekin olisi käyttöä, niin ensimmäinen isku maahan kertoi, että pitkälle ei lapiolla mennä. Kiveen kapsahti.

Siinä sitä sitten lapioitiin ja kärrättiin soraa, kiviä ja muuta moskaa muutama kuukausi. Pikkuhiljaa opittiin rakennustyömaan ja varsinkin rakennustyöläisten tavoille. Puolen vuoden jälkeen olin jo päässyt raudoittajan apupojaksi. Se vasta oli jotain. Tosimiehethän vääntävät rautaa salillakin. Kyllä nyt haba kasvaa. Juupajuu, niin kasvaa. Tartut 20 milliseen harjateräkseen ja nykäiset... no tule nyt... rrkele tulethan sä sieltä. Ja ei mitään. Rauta ei liiku ja miehen alku on ihmeissään; enhän mä nyt näin heikko ole.

Kokenut raudoittaja oli seurannut episodia sivusta ja mielessään tuumaillut, että antaa pojan kokeilla, ehkä se oppii jotain. No vartin riuhtomisen jälkeen ei tainnut homma edetä, kun "opettaja" otti ja tuli aukaisemaan harjateräsnipun sidelangat. Eipä ollut kovin välkky kaveri, mitäköhän tuostakin tulee?

Muutama tuhat kiloa terästä ja satoja kiloja rautalankaa myöhemmin tuo nuori sälli oli oppinut jo tekemään hommia. Sen oli huomannut työnantajakin, joka tarjosi jo "sisähommia". Poika pääsi timpuriporukan apupojaksi kantamaan patikkaa ja lautaa sisään ja ulos. Ensin timpureille pätkittäväksi ja naulattavaksi, ja sitten myöhemmin pätkittynä ja naulaisen roskalavalle. Urakehitys huipussaan, puhdasta tavaraa sisään ja likaista ulos; ihan kuin isojen poikien jutuissa naistentansseissa.

Vuosia kului ja hommat vaihtui. Ensin puusepän verstaaseen taiteovia valmistamaan ja sitten takaisin rakennuksille. Sieltä sitten sisustusalan liikkeeseen myyjäksi ja aikanaan osastonhoitajaksi. Samaan aikaan opiskeltiin myyntiä, markkinointia ja taloudenpitoa, sekä myöhemmin tietotekniikkaa. Hullu mies sanoivat monet kaverit. Mitä hemmettiä sä istut illat koulussa, kun sulla on jo hyvä duuni. Lähde messiin ja mennään baanalle. No se ei ollut minun juttuni. Istuin mieluummin koulun penkillä oppimassa jotain uutta ja ihan muuta kuin, mitä tein työkseni. Ajatuksena hankkia mahdollisimman laaja-alainen osaamispohja eri aloilta.

Vuosituhannen vaihteessa oli sitten jo useita tutkintoja ja eri kursseja suoritettuna. Ja siinä sivussa hankittu työkokemusta monelta eri alalta. Mukana rakennusteollisuutta, puusepänteollisuutta, kaupan kassan hommia, muita myyjän hommia, koulutustehtäviä opettajana, ohjelmointia, konsultointia sekä paljon muuta. Ikää ei ollut paljon, mutta paljon oli tehty ja opittu. Yksi jäi kuitenkin puuttumaan ja se oli rakentava palaute työtehtävien onnistumisesta.

Liian usein tilanne oli se, että taloudellinen tilanne ei salli työsuhteen jatkamista. Joo kyllähän minä sen ymmärsin. Firmalla ei ollut rahaa maksaa mulle palkkaa, mutta samalla voitiin ostaa pomoille uudet autot tai uusia koko myymälän kalustus. Ei mahtunut nuoren miehen ajatusmaailman, että miksi noin sai toimia. Minähän sen rahan olin osittain taloon tuonutkin; ihan omalla työlläni.

Hieno oli ideologia silloin. Nyt on opittu paljon uutta niin työnantajapuolella kuin tällä duunareiden joukossakin. Me duunarit olemme "myyneet" oman työpanoksemme yrityksen tuloksen toteuttamiseksi. Aivan yrityksen tuloksen tekemiseksi. Samalla nuo yritysten omistajat laittavat omia rahojaan likoon toisella puolella. He sijoittavat pääomaa saadakseen sille tietyn tuoton, ihan samoin kuin mekin puurramme saadaksemme palkkamme. Erona vain on se, että duunari tekee rahan omalla osaamisellaan ja uhraamalla osan ajastaan rahan saamiseksi. Sijoittaja laittaa rahan tekemään saman homman. Ei siinä hikipisarat paljon lentele. Niin paitsi silloin, kun kupla puhkeaa ja tuskanhiki nousee otsalle. Taas meni kymppitonni.

Vuodet ovat opettaneet minulle sen, että teinpä mitä tahansa, niin toisen palveluksessa en koskaan voi määrätä omaa työtahtiani tai työaikaani. Niin kauan kuin saamani raha on korvaus myydystä ajasta ja osaamisesta toisen tuotoksi, olen pelinappula markkinoiden pelikentällä. Heti kun uskallan ottaa vallan omiin käsiini ja tehdä sen "kymppitonnin" riskisijoituksen, voin tehdä mitä itse haluan ja silloin kuin itse haluan.